Hit the road: Quattro Stazione 3/4: Venetsia

"Taidettiin just päästä perille", tokaisin Katrille, kun astuimme Santa Lucian rautatieaseman ovista ulos ja tuijotimme edessämme avautuvaa postikorttimaisemaa.

Näkymä Venetsian Santa Lucian rautatieasemalta Canal Granden yli.

Näin kauniisti Venetsia toivottaa junantuomat matkalaiset tervetulleiksi kaupunkiin.

Rakkautta ennen ensisilmäystä

Saavuimme Venetsiaan tuntia ennen auringonlaskua ja ihastuimme välittömästi. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin olimme aivan lääpällämme kaupunkiin jo etukäteen, mutta ensimmäinen vilkaisu Canal Granden yli vanhan Venetsian suuntaan vahvisti sen, mitä ennakkoon arvelimme: tulemme viihtymään.

Venetsia lumosi meidät niin perusteellisesti heti kättelyssä, että paloimme halusta päästä tutkimaan sen kujia vielä samana iltana, mutta seuraavaan päivään oli maltettava: matkantekopäivä Bergamosta Veronan kautta Venetsiaan oli ollut pitkä ja pakaasit piti saada hotellille.

Majapaikan olimme varanneet budjettisyistä Lidon saarelta, joka sijaitsee vain vartin vaporetto-kyydin päässä Venetsian vanhasta keskustasta. Otimme siis vesibussin alle ja suuntasimme Lidoa kohti.

Pari sanaa hintatasosta

Venetsia ei ole erityisen kuuluista halvoista hinnoistaan. Majapaikan valinnalla voi kuitenkin säästää sievoisen summan, koska yöpyminen tunnetusti lohkaisee leijonanosan reissubudjetista.

Me varasimme Lidosta kolmeksi yöksi Hotel Villa Parcon, budjettilodgen, joka oli nähnyt parhaat päivänsä parikymmentä vuotta takaperin. Mesta oli kuitenkin meille passeli ja soveltui pään kallistamiseen täydellisesti. Hintaa kolmen yön kuorsaamisille tuli yhteensä 115 euroa + kaupunkiverot, eli päätä kohden laskettuna vaivaiset 22 euroa yöltä. Venetsian keskustassa saa pulittaa pelkästä yhdestä yöstä sen, mitä me maksoimme Villa Parcossa kolmesta.

Halpaa majoitusta voi etsiä myös Venetsian Pasilan eli Mestren rautatieaseman liepeiltä. Sieltä pääsee junalla kymmenessä minuutissa päärautatieasema Santa Lucialle.

Jos majoituksen varaa vanhan keskustan ulkopuolelta, on kulupuolelle laskettava mukaan myös juna- ja vesibussilippujen kulungit. Esimerkiksi ostamamme kolmen päivän turistiliput "paikallisbussiin" eli vaporettoon kustansivat meiltä kahdelta yhteensä 80 euroa. Halvasta lystistä ei siis ole kyse, vaikka vetten päällä kulkemisessa oma jumalallinen taikansa onkin. Ajantasaiset vaporettolippujen hinnat voit tarkistaa ACTV:n sivuilta.

Vertaile Venetsian hotellien hintatasoa tästä >

Kolme yötä Villa Parcossa. Hinta ei päätä huimannut.

Litra viiniä ja liuta umpikujia

Ensimmäisen päivämme suunnitelma oli haahuilla ympäri Venetsiaa ilman karttaa saati minkäänlaista päämäärää - olimmehan jo perillä. Kävelyretkievääksi pakkasimme litran tölkin maitokauppaviiniä sekä viinilaseiksi muovimukit, jotka olimme napanneet mukaamme jo Bergamon hotellin vessasta. Kupletin juoni oli nostaa maljat aina, kun eksymme umpikujaan.

Suunnitelma vaikutti jo suunnitteluvaiheessa mukiinmenevältä. Näin jälkikäteen voin julistaa sen vedenpitäväksi.

Päivä lähti käyntiin aamukävelyllä hotellilta vaporetto-pysäkille. Aurinko paistoi, Lido esitteli uinuvaa pikkukaupunkimaista tunnelmaansa ja viinitölkki painoi laukussa. Jäimme vesibussin kyydistä San Marcon pysäkillä, josta sujahdimme välittömästi ensimmäiselle silmiin osuneelle kapealla kujalle. Halusimme nimittäin heti päästä pois väkijoukkojen keskeltä ja etsiytyä väljemmille vesille.

Kuvasin huvikseni kävelyämme parin minuutin ajan ja lyhensin videosta vajaan minuutin mittaisen timelapse-kipittelypätkän. Tältä näyttää, kun on litra viiniä laukussa ja kiire päästä umpikujaan:

Huomasin muuten vasta videota Youtubeen ladatessani, että 15 sekunnin kohdalla vilahtaa yksi Venetsian tunnetuimmista nähtävyyksistä; meillä oli ilmeisesti niin kova hinku eksyä umpikujaan, että kiiruhdimme laput silmillä ohi Huokausten sillan.

Kiireet kuitenkin loppuivat heti, kun kadunpätkät hiljenivät ja kujat kapenivat. Silloin otimme laput silmiltämme, huokaisimme syvään ja antauduimme Venetsian vietäviksi.

Sillä näitä näkymiä varten me olimme kaupunkiin tulleet.

Hengästyttävän kaunista

Katri muotoili osuvasti, että Venetsia on kuin taidemaalaus, joka nyt vain sattuu olemaan todellinen. Se on hengästyttävän kaunis, ja sen äänimaailma rauhoittaa mielen. Ja kun kipuaa sen kapeita kanaaleja ylittäville pikkuruisille silloille, se piirtää verkkokalvoille välähdyksenomaisia, todeksi muuttuneita taidemaalauksia.

Kaikki on vanhaa ja kujia riittää. Kääntyipä sitten itään tai länteen, missään ei tule vastaan yhtään uutta rakennusta. Kulkijan silmiin Venetsia näyttäytyy ikuisena ja muuttumattomana.

Ja kun tarpeeksi kävelee Venetsian kujilla ja huokailee sen kauneudelle, niin ennen pitkää niitä umpikujakin tulee vastaan.

Ensimmäinen umpikuja, kippis sille!

Kuvauksellisin umpikuja. Kameran ständinä puolilleen juotu viinitölkki. Kippis sillekin!

Kapein umpikuja. Röökit sille...

...ja kippis tietenkin!

Joku umpikuja. No, kippis!

Päihdyttävän kaunista

En tiedä, kumpi oli päihdyttävämpää, viini vai Venetsia, mutta molemmista nautimme täysin siemauksin: olo oli kevyt ja ätmös kohdillaan. Ja me janosimme lisää.

Olin tapani mukaan kartoittanut etukäteen Venetsian craft beer -tarjontaa, joten viinin loputtua kaivoimme kartan esiin ja totesimme, että yksi italialaisia pienpanimo-oluita tarjoileva kuppila oli vain kivenheiton päässä, tosin toispuol jokke.

Venetsiassa "joen" ylittäminen ei käy aivan leikiten, sillä lähes neljä kilometriä pitkän Canal Granden yli kulkee ainoastaan neljä siltaa, eivätkä ne ole lähelläkään toisiaan. Jos kanaalin yli mielii mennä eikä vetten päällä kävely luonnistu, on vaihtoehtona joko vaporetto tai traghetto.

Me taitoimme yhden pysäkinvälin vaporettolla ja jalkauduimme Cannaregion alueelle, joka osoittautui viehättäväksi ja eläväiseksi seuduksi. Fondamenta Ormesini -kadun varrella oli kippolaa ja kahvilaa, mistä valita, sekä myös metsästämme Pub Da Aldo, joka tosin oli vaihtanut nimekseen Birre Da Tutto Il Mondo O Quasi. Pitkä nimi ei haitannut, koska kuppilasta löytyi vähintään yhtä pitkällä italialaisoluiden valikoimalla varustettu putelikaappi.

Cannaregion alueelle eivät turistilaumat selvästikään eksy. Se sopi meille, sillä tienoo tarjosi juuri sitä, mitä Venetsialta haimme: kiireetöntä istuskelua idyllisissä puitteissa.

Pizzaa taivaasta

Tähän väliin on aika esittää kiitos. Ennen reissua etsiskelimme netistä Venetsian pizzerioita. Googlailun tuoksinassa törmäsin Marimente-blogiin, jota kirjoittaa Venetsiassa asuva suomalainen Mari. Koska paikallinen tietää aina parhaiten, lähetin Marille viestiä kysyäkseni pizzavinkkejä.

Vastaus tulikin nopeasti: "Yksi paikallisten suosimista pizzapaikoista on Rossopomodoro San Marcon kaupunginosassa, sekä omia edullisia takeaway-suosikkejani ovat Crazy Pizza Castellon alueella sekä Antico Forno San Polossa."

Me testasimme ensimmäisenä iltana Rossopomodoron - ja lampsimme suosiolla sisään seuraavanakin ehtoona. Ravintola oli täysosuma. Söin silmät kiinni. Avot!

Joten kiitos vinkeistä, Mari! Ilman neuvoasi emme taatusti olisi eksyneet taivaallisen hyville pizzoille.

Aijjjjettä!

Haahuilua ja huokauksia

Myös toinen päivämme koostui haahuilusta ympäriinsä, mutta tällä kertaa painolastinamme ei ollut viinitölkkiä. Emme myöskään välttelemällä vältelleet turistirysiä.

Perinteeksi muodostuneen postikortti-irvistelykuvan kävimme nappaamassa San Marcon aukiolla, jonne oli töiden perässä Intiasta muuttanut myös pari pataljoonaa myyntitykkejä; there's no business like the goddamn selfie-keppibusiness!

Pääsimme perehtymään myös italialaiseen työtehokkuuteen ja omien hermojemme kestoon, kun jonotimme puoli tuntia paikallisessa postikonttorissa saadaksemme postimerkkejä.

Katsastimme myös Huokausten sillan, jonka ohi edellispäivänä kiiruhdimme.

Any given time

Venetsia on aivan omaa luokkaansa. Sen yllä ei ehkä leiju "aito" kaupunkitunnelma, sillä vanhassa keskustassa asuu enää vain kuutisenkymmentätuhatta asukasta ja talous pyörii paljolti turismin varassa. Mutta Venetsian tenho ei perustu kaupunkitunnelmaan vaan se lumoaa poikkeuksellisella kauneudellaan ja täysin vailla vertailukohtaa olevalla omalaatuisuudellaan.

Kun lontoolainen ystävämme Ed, joka on aikanaan asunut Italiassa, kuuli, että olimme lähdössä junareissulle pohjois-Italiaan, hän tokaisi näin: "I'm not that much into Milan or Verona. Or even Rome. But give me Venice anytime. Any given time!"

Naulan kantaan, Ed! Jos nyt pääsisimme Venetsiaan uudestaan, luulenpa, että ostaisimme litran viiniä, kuljeskelisimme ympäriinsä ja pussailisimme silloilla. Ja tietenkin räpsisimme kuvia ja timelapse-videoita, jotta pääsisimme vielä kotoa käsin takaisin noihin taianomaisiin maisemiin.